Alla Erkki Pirtolan kirjoittama taiteilijaesittely/lehdistötiedote näyttelyä varten:
JANNE MARTOLAN KOLLAASIN UNIVERSTAS
Janne Martola nojaa moottoripyöräänsä, jonka hän on itse tuunannut. "Tämä on tärkein taideteokseni." Martola etsii motskarillaan romuja kollaaseihinsa. Tämä pärisevä motoristidyykkari on kuitenkin hyvin herkkä ja intiimi taiteilija. Muistan ensi kerran, kun näin hänen töitään ajattelin "tässähän meillä on miespuolinen outiheiskanen". Martolan pikkuruiset herkät sattuman heittämät viivastot loivat esiin henkilökohtaista satua, millä oli jokin suhde nykyhetkeen.
Martola kertoo törmänneensä ITE -taidekäsitteeseen: "Itse Tehty Elämä! -Sellaista taidetta olen aina tehnyt. Kaikki kuvat liittyvät omaan elämääni." Martola kävi lävitse Valtion Kuvataideakatemian saamatta nykytaidetartuntaa. Myöskin hän pääsi eroon nuoruuden illuusiojuomista ryhtymällä narkkaamaan raittiutta. Samalla hänelle avautui yhä tarkempi maailma ja energia hyödyntää sitä teoksissaan. Hän siirtyi kollaasintekijäksi.
" Kollaasitekniikalla työskennellessäni valikoinnin merkitys koostuu. Miksi tietty elementti sopii teokseen? Miksi toinen valittu elementti taas olisi pilannut teoksen? Mahdollisuuksia on lukematon määrä joten täytyy heittäytyä virran vietäväksi, luottaa siihen että satunnaiset mielleyhtymät ja mieleen pullahtavat ideat ovat arvokkaita. Näistä mielikuvituksen kipinöistä on otettava heti kiinni. Mielikuvitukseni on tila, missä tietoisuuteni voi kuvitella ja tehdä mitä vaan, rajana on vain oma mieleni. Kipinä, kuva. idea, aihio joskus mieleeni piirtyy tarkka valmis hahmo, joskus taas mahdollisuuksien sumusta täytyy muovata, veistää, hahmottaa epämääräisestä jotain määrättyä."
Tässä on hyin määritelty taiteen sisäsyntyinen prosessi ja miten se hakee ilmaisunsa eri ainesten yhteenliittymistä Martolan Universtaalla. Hyvä esimerkki on esinekooste nimeltään " Valaisin kokeellisille aallonpituuksille". Siinä on korkkipintaiseen kädensijaan istutettu metallisia `johtimia`, päällä männynkäpy, josta sojottaa lamppu. Se vaikuttaa `keksinnöltä`, joka mullistaisi nimensämukaisesti kaiken.
Kollaaseissa on kangasta, paperia, muovia, luita, kasvinosia, palasia menneisyydestä. Mykistävistä kuvastoista ja värimaailmasta tulee mieleen itäisessä viidakossa oleva pyhä apinatemppeli asukkineen ja palvelijoineen. Martola joogaa ja on saanut yhteyden salaiseen puutarhaansa ja sen näkymättömään väkeen, joka ilmestyy kollaasin gluteenista eksoottisen groteskina hallusinaationa. Eräässä hienostuneessa kollaasissa on kuva kreikkalaisesta naiskasvoista veistoksena, jolta nenä on lyöty ruttuun. Surumielisen hahmon kruunaa tuohesta tehty tunika. Naisparan surua lisää Jannen heittämä musta varjo silmien ylle. Näin vanha hahmo herää eloon itkemään nykyaikaa.
"Mitä kollaasiteokseni sitten ovat. Hetkiä, tapahtumia ja paikkoja valettuina muovin sisään. Hahmoja siimeksessä. Metsänpeitossa, muovin peitossa. Ihmisiä olevina, mutta liikkumattomina, muistoina ikuisuudessa. Kollaasit ovat irti leikattuja paloja todellisuudesta, jostain toisesta todellisuudesta. Vaihtoehtoisesta maailmasta jolla on oma tuntematon historiansa. Sen asukkaat ovat sukulaisiamme. Esi-isämme elävät ja menneisyys on läsnä. Meitä katsotaan takaisin aluskasvillisuuden seasta, lehtien välistä."
Maailma on täynnä kuvia, miksi maalata uusia. Sitäpaitsi öljyvärit ovat kalliita. Itse asiassa maalauksessa silmä törmää vain maaliin, kollaasissa se näkee dramaattisia ainesvaihdoksia, kuten elämässäkin. Arte Poveran henki, taideköyhäily elää kollaasintekijöissä. Museot eivät osta kollaaseja, koska "Ne muuntuvat". Eikö se ole elämän tarkoitus. Mikseivät museot muutu kollaaseiksi, jatkuvasti muuntuviksi kohtaamispaikoiksi?
Luonto ei ole kollaasi, mutta ihmisluonto on, etenkin sen saasteet. Irralleen joutuneitten palasten yhteenliittäminen on yhtäaikainen tajunnallinen kuin konkreettinen tehtävä. Jätteet kokoontuvat taideteokseksi, missä niillä on jalo tehtävä; paskanjauhannasta syntyy kultaa! Teknologian palasiksi lyömä maailma on ihmiskunnan loppupeleissä koottava ehjäksi paljain käsin! Martola pitää käsillä näpräämisestä, eikä käytä tietokoneen kuvankäsittelyohjelmia. Eräs mustavalkoinen valokuvateos näyttää koneella tehdyltä, mutta läheltä voi aavistaa Martolan sormen jäljet.
